Helmikuu 2015. Leipätyöni oli alkanut tuntua rutiinilta ja tylsältä, kaipasin lisää haastetta. Tuntui siltä, että minulla olisi enemmän annettavaa, mutta työnantajallani ei tällä hetkellä ollut tarjota tähän ratkaisua. Olin tutkinut jo useasti aikaisemminkin mahdollisia lisäkoulutusvaihtoehtoja ja ajatukset olivat alkaneet kääntyä useammin ja useammin rakkaaseen harrastukseeni ja sen syventämiseen opintojen kautta.
Olin pohtinut jopa kuvallisen ilmaisun perustutkinnon opintojen aloittamista, mikä olisi tarkoittanut kokopäiväiseksi opiskelijaksi ryhtymistä ja opintovapaalle jäämistä nykyisestä työstäni. Yhtenä helmikuisena päivänä surffasin jälleen Sataedun sivuilla, kun törmäsin täysin uuteen koulutusvaihtoehtoon heidän tarjonnassaan. Nakkilassa aloitettaisiin maaliskuussa ensimmäistä kertaa valokuvaajan ammattitutkintoon johtava koulutus, joka toteutettaisiin työn ohessa tapahtuvana ilta/viikonloppukoulutuksena! Nyt alkoi sydän pamppaamaan. Voisinkohan hakea? Olisko minusta siihen? Rohkaisen mieleni ja laitan koulutuksen vetäjälle sähköpostia, jossa kerron taustani ja tilanteeni ja kysyn, onko minun mahdollista hakea tähän koulutukseen. Vastaus tulee samana päivänä. Posti alkaa ihanalla positiivisuudella "Moi, mukavaa kun otit yhteyttä. Sinulla on paljon vaihtoehtoja." Kääääääääk! Pitäiskö hakea? Tätä piti pohtia vielä reilun viikon päivät, mutta pakkohan se oli. Tuntui vain siltä, että tätä mahdollisuutta ei voi jättää käyttämättä. Kokeilla pitää. Ja jos en pääse - se ei ole maailman loppu. Sittenpähän näen missä mennään ja se tarkoittaisi vain sitä, että minun on opeteltava hommaa lisää, tehtävä lisää duunia sen eteen. Netissä tehtävään hakemukseen piti kirjottaa omin sanoin hakemuskirje, tässä minun kirjeeni:
"Olen toiminut nykyisessä työtehtävässäni 10 vuotta ja huomaan kaipaavani tähän nyt muutosta. Näin 35 -vuotiaana vastaan on tullut jonkinlainen "murrosikä", joka on saanut kyseenalaistamaan sen, haluanko jatkaa nykyisessä ammatissani ihan eläkeikään saakka, vai pitäisikö sitä tehdä työkseen jotain, josta todella nauttii.
Valokuvauksesta on muodostunut viimeisten kuuden vuoden aikana minulle tärkeä ja rakas harrastus. Ostin ensimmäisen järjestelmäkamerani vuonna 2009 ja siitä lähtien innostus on kasvanut vuosi vuodelta. Minkäänlaista koulutusta minulla ei alalta ole, vaan opettelu on tapahtunut enimmäkseen itsenäisesti yrityksen ja erehdyksen sekä kirjallisuuden pohjalta. Olen erittäin innokas oppimaan tästä aiheesta aina vain lisää. Kovaa tiedonjanoa löytyy liittyen mm. valokuvauksen tekniikkaan, välineistöön ja kuvankäsittelyyn ammattimaisten ohjelmien avulla.
Teknisten asioiden lisäksi minua kiinnostaa valokuvauksessa kuvien herättämät tunteet. Hyvä kuva merkitsee minulle sitä, että se herättää katsojassa vahvan tunteen. Eli "ihan kiva" ei ole hyvä kuva sen pitää ns. kolahtaa. Miina Savolaisen kehittämä "Voimaannuttava valokuva" menetelmä on erityisen kiinnostava. Olisi mieletöntä, jos minunkin ottamiani valokuvia voitaisiin joskus käyttää terapeuttisessa työssä. Minussa asuu palava halu auttaa toista ihmistä. Olen empaattinen, syvästi tunneihminen, avoin kirja. Annan itsestäni kaiken ja uskon olevani luonteeltani sen tyyppinen, että kuvattavan on helppo muodostaa kanssani luottamuksellinen suhde.
Olen kokopäivätyössä tällä hetkellä ja tästä syystä tämä työn ohessa suoritettava valokuvaajan ammattitutkinto kiinnostaa kovasti. Valokuvaus on asia, jonka parissa viihtyisin tunnista toiseen."
Jätin hakemukseni paria päivää ennen viimeistä mahdollista hakupäivää (miten niin viime tingassa).
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti